Muistelua omalta lyseotaipaleelta

Kävin koulua 60- ja 70-luvuilla, kirjoitin ylioppilaaksi 1972. Politisoituminen oli nuorison keskuudessa tuolloin kovasti yleistymässä, mikä tarkoitti tuolloin vasemmistolaistumista. Tämän päivän valtakunnanpolitiikot ovat tuon ajan teinipoliitikkoja. Toki nuoriso oli poliittista aikaisemminkin. 70-luvulla vain radikalisoituminen otti käyttövoimakseen nuorison ikuisen isä- ja auktoriteettikapinan. Koulussa se ilmeni siten, että monet oppilaat ajautuivat ilmiriitaan opettajiensa kanssa maailmankatsomuksellisista ja päivän politiikkaan liittyvistä asioista.

Kävin maailman vanhinta suomalaista oppikoulua, Jyväskylän lyseota. Kunnianarvoisan Tudor-tyylisen koulun päärakennuksen juhla-aulassa on vieläkin sankarivainajien muistotaulu. Siinä koulun sankarivainajat on kirjattu kultakirjaimin yllään lause: ”Dulce et decorum est pro patria more”. Ihmeekseni muistan lauseen vieläkin ulkoa, vaikka sen sisällön pohdiskeluun eri puoliltaan on mennyt jo melkein koko ihmisikä.

Rehtorina oli Martti Saraste, joka hahmoltaan muistutti jyhkeää upseerihahmoa. En tiedä mikä hänen sotilasarvonsa mahtoi olla, mutta mannerheimiläinen ryhti ja jämäkkyys ja kova kuri olivat ihanteinaan. Toki koulussa oli veteraaniupseereita opettajina muitakin. mm. voimistelunopettaja, jota kutsuttiin oppilaiden kesken tuttavallisesti ruunaksi. Saksan kielen, nyt jo edesmennyt, opettajamme, Eero Mikkola, lempinimeltään Ökö (linkki), joka opetti myös ranskaa sen valinneille, oli yksi noista selkeästi vasemmistoradikaalien kanssa eri mieltä olevista opettajistamme. Viisaana miehenä hän osasi laittaa persoonansa opetuksen käyttöön ja samalla kuitenkin välttyä ajautumasta avoimeen konfliktiin oppilaiden kanssa. Edes sanakokeissa reputtaneiden saama laiskanläksy, läksynä olleiden sanojen kirjoittaminen virheiden määrän mukainen määrä kertoja, eli ns. Ökölaadi, ei herättänyt kapinointia, vaan koettiin kovana mutta oikeudenmukaisena.

Tämä ei pätenyt uskonnonopettajaan, patavanhoilliseen, Viljo Paavali Pitkäseen. Hän sai tämän tästä ärsytettynä raivokohtauksia tunnilla ja takoi raamatulla, tai joskus koraanilla, opettajanpöytää niin että paukkui ja mylvi samalla niin valtavasti, että sai karskeimmankin radikaalin hiljaiseksi. Minä ajauduin jotenkin erimieliseksi tämän kypäräpapin kanssa ja sain seitsemännen luokan joulutodistukseen uskonnosta nelosen. Tein saman ratkaisun kuin moni muu ennen minua ja kävin eroamassa kirkosta ja pääsin eroon uskonnon arvosanasta.

Arvokeskustelua käytiin päivittäin opettajien kanssa, mutta harvoin se äityi yhtä kiihkeäksi kuin uskontotunneilla. Historian lehtori Börje Åkerfeldt oli intellektimpi ja pystyi argumentoimaan helposti nuoret radikaalit umpikujaan. Hän kyllä yritti parhaansa, mutta ei onnistunut vakuuttamaan innokasta uutta polvea Suomen historian aikaisemmista välttämättömyyksistä ja tehtyjen ratkaisujen oikeutuksesta. Talvisodan henki ei oikein välittynyt. Viisaasti kyllä opettajat eivät juuri sitä yrittäneet tarjotakaan, vaan antautuivat pitkiin maailmankatsomuksellisiin keskusteluihin. Tämä koski varsinkin nuorempaa uskonnonlehtoria, mutta myös suomen kielen lehtorit Pentti Laurio ja Erkki Vasama olivat tässä suhteessa arvostettuja. Parhaan vaikutuksen tekivätkin, näin jälkeenpäin ja kypsyneenä arvioiden, ne opettajat, jotka malttoivat perustella ajatuksiaan ja tekivät opetustyötäänkin ajatellen ja tietoisesti alistumatta kouluhallituksen tavoiteapparaatin välitysmekanismeiksi.

Sanomisen halu ja pohtimisen kiihko oli kova tuon ajan nuorilla. Halusin päästä pitämään aamuhartauden siinä vaiheessa, kun ne oli siirretty pois yhteisestä aulakokoontumisesta keskusradion kautta tapahtuviksi. Tässä oli syynä todennäköisesti se, että luokkaan jääneet kirkosta eronneet saatiin näin vaivihkaisesti taas mukaan aamun hartauteen. Rehtorilta tuli kohtelias mutta tiukka ei pyyntööni aamun puhetuokiosta. Sinnikkäänä käännyin fysiikanlehtorin puoleen. Hän hoiti laitteita aamuisin opettajan huoneessa ja tietämättömänä rehtorin kiellosta päästi minut puhumaan. En enää muista aiheitani tarkkaan, mutta siitä olen varma, että en erityisemmin kunnioittanut kristinuskon perinteitä maailmankatsomuksellisessa pohdiskelussani. Rehtorin kunniaksi on mainittava, että tempustani ei seurannut mitään sen erityisempää. Vain ohi mennen päätäpuisteleva maininta itsepäisyydestä.

Riitaannuin isäni kanssa seitsemännen luokan keväällä niin perusteellisesti, että kävin viimeisen koululuokan kodin ulkopuolelta. Sain vuokrattua asunnon ja raha-asiani jotenkuten hoidetttua, mutta liian aikainen itsenäistyminen kostautui myöhemmin monenlaisina ongelmina ja kypsymisen pitkittymisenä. Ylioppilaaksi kuitenkin selvisin äitini raha-avun ja mm. yllä mainitun historian lehtorin hankkiman kouluruokalan vapaapaikan ansiosta.