Kävin koulua 60- ja 70-luvuilla,
kirjoitin ylioppilaaksi 1972. Politisoituminen oli nuorison
keskuudessa tuolloin kovasti yleistymässä, mikä tarkoitti tuolloin
vasemmistolaistumista. Tämän päivän valtakunnanpolitiikot ovat
tuon ajan teinipoliitikkoja. Toki nuoriso oli poliittista
aikaisemminkin. 70-luvulla vain radikalisoituminen otti
käyttövoimakseen nuorison ikuisen isä- ja auktoriteettikapinan.
Koulussa se ilmeni siten, että monet oppilaat ajautuivat ilmiriitaan
opettajiensa kanssa maailmankatsomuksellisista ja päivän
politiikkaan liittyvistä asioista.
Kävin maailman vanhinta suomalaista
oppikoulua, Jyväskylän lyseota. Kunnianarvoisan Tudor-tyylisen koulun
päärakennuksen juhla-aulassa on vieläkin sankarivainajien
muistotaulu. Siinä koulun sankarivainajat on kirjattu kultakirjaimin
yllään lause: ”Dulce et decorum est pro patria more”.
Ihmeekseni muistan lauseen vieläkin ulkoa, vaikka sen sisällön
pohdiskeluun eri puoliltaan on mennyt jo melkein koko ihmisikä.
Rehtorina oli Martti Saraste, joka
hahmoltaan muistutti jyhkeää upseerihahmoa. En tiedä mikä hänen
sotilasarvonsa mahtoi olla, mutta mannerheimiläinen ryhti ja
jämäkkyys ja kova kuri olivat ihanteinaan. Toki koulussa oli
veteraaniupseereita opettajina muitakin. mm. voimistelunopettaja,
jota kutsuttiin oppilaiden kesken tuttavallisesti ruunaksi. Saksan
kielen, nyt jo edesmennyt, opettajamme, Eero Mikkola, lempinimeltään
Ökö (linkki), joka opetti myös ranskaa sen valinneille, oli yksi noista
selkeästi vasemmistoradikaalien kanssa eri mieltä olevista
opettajistamme. Viisaana miehenä hän osasi laittaa persoonansa
opetuksen käyttöön ja samalla kuitenkin välttyä ajautumasta
avoimeen konfliktiin oppilaiden kanssa. Edes sanakokeissa
reputtaneiden saama laiskanläksy, läksynä olleiden sanojen
kirjoittaminen virheiden määrän mukainen määrä kertoja, eli ns.
Ökölaadi, ei herättänyt kapinointia, vaan koettiin kovana mutta
oikeudenmukaisena.
Tämä ei pätenyt uskonnonopettajaan,
patavanhoilliseen, Viljo Paavali Pitkäseen. Hän sai tämän tästä
ärsytettynä raivokohtauksia tunnilla ja takoi raamatulla, tai
joskus koraanilla, opettajanpöytää niin että paukkui ja mylvi
samalla niin valtavasti, että sai karskeimmankin radikaalin
hiljaiseksi. Minä ajauduin jotenkin erimieliseksi tämän
kypäräpapin kanssa ja sain seitsemännen luokan joulutodistukseen
uskonnosta nelosen. Tein saman ratkaisun kuin moni muu ennen minua ja
kävin eroamassa kirkosta ja pääsin eroon uskonnon arvosanasta.
Arvokeskustelua käytiin päivittäin
opettajien kanssa, mutta harvoin se äityi yhtä kiihkeäksi kuin
uskontotunneilla. Historian lehtori Börje Åkerfeldt oli
intellektimpi ja pystyi argumentoimaan helposti nuoret radikaalit
umpikujaan. Hän kyllä yritti parhaansa, mutta ei onnistunut
vakuuttamaan innokasta uutta polvea Suomen historian aikaisemmista
välttämättömyyksistä ja tehtyjen ratkaisujen oikeutuksesta.
Talvisodan henki ei oikein välittynyt. Viisaasti kyllä opettajat
eivät juuri sitä yrittäneet tarjotakaan, vaan antautuivat pitkiin
maailmankatsomuksellisiin keskusteluihin. Tämä koski varsinkin
nuorempaa uskonnonlehtoria, mutta myös suomen kielen lehtorit Pentti Laurio ja Erkki Vasama olivat tässä suhteessa arvostettuja. Parhaan vaikutuksen tekivätkin, näin
jälkeenpäin ja kypsyneenä arvioiden, ne opettajat, jotka
malttoivat perustella ajatuksiaan ja tekivät opetustyötäänkin
ajatellen ja tietoisesti alistumatta kouluhallituksen
tavoiteapparaatin välitysmekanismeiksi.
Sanomisen halu ja pohtimisen kiihko oli
kova tuon ajan nuorilla. Halusin päästä pitämään aamuhartauden
siinä vaiheessa, kun ne oli siirretty pois yhteisestä
aulakokoontumisesta keskusradion kautta tapahtuviksi. Tässä oli
syynä todennäköisesti se, että luokkaan jääneet kirkosta eronneet
saatiin näin vaivihkaisesti taas mukaan aamun hartauteen. Rehtorilta
tuli kohtelias mutta tiukka ei pyyntööni aamun puhetuokiosta.
Sinnikkäänä käännyin fysiikanlehtorin puoleen. Hän hoiti
laitteita aamuisin opettajan huoneessa ja tietämättömänä
rehtorin kiellosta päästi minut puhumaan. En enää muista
aiheitani tarkkaan, mutta siitä olen varma, että en erityisemmin
kunnioittanut kristinuskon perinteitä maailmankatsomuksellisessa
pohdiskelussani. Rehtorin kunniaksi on mainittava, että tempustani ei
seurannut mitään sen erityisempää. Vain ohi mennen
päätäpuisteleva maininta itsepäisyydestä.
Riitaannuin isäni kanssa seitsemännen
luokan keväällä niin perusteellisesti, että kävin viimeisen
koululuokan kodin ulkopuolelta. Sain vuokrattua asunnon ja
raha-asiani jotenkuten hoidetttua, mutta liian aikainen
itsenäistyminen kostautui myöhemmin monenlaisina ongelmina ja
kypsymisen pitkittymisenä. Ylioppilaaksi kuitenkin selvisin äitini
raha-avun ja mm. yllä mainitun historian lehtorin hankkiman
kouluruokalan vapaapaikan ansiosta.
