I A 1964

Lyseon pojat 72 tapaaminen Lyseolla päivällisineen 26.5.2012.
Kirje aiheesta postitettu 15.3. asianosaisille.

Sampo T., Pertti E., Vesa K. ja Vesa V.

Muistelua omalta lyseotaipaleelta

Kävin koulua 60- ja 70-luvuilla, kirjoitin ylioppilaaksi 1972. Politisoituminen oli nuorison keskuudessa tuolloin kovasti yleistymässä, mikä tarkoitti tuolloin vasemmistolaistumista. Tämän päivän valtakunnanpolitiikot ovat tuon ajan teinipoliitikkoja. Toki nuoriso oli poliittista aikaisemminkin. 70-luvulla vain radikalisoituminen otti käyttövoimakseen nuorison ikuisen isä- ja auktoriteettikapinan. Koulussa se ilmeni siten, että monet oppilaat ajautuivat ilmiriitaan opettajiensa kanssa maailmankatsomuksellisista ja päivän politiikkaan liittyvistä asioista.

Kävin maailman vanhinta suomalaista oppikoulua, Jyväskylän lyseota. Kunnianarvoisan Tudor-tyylisen koulun päärakennuksen juhla-aulassa on vieläkin sankarivainajien muistotaulu. Siinä koulun sankarivainajat on kirjattu kultakirjaimin yllään lause: ”Dulce et decorum est pro patria more”. Ihmeekseni muistan lauseen vieläkin ulkoa, vaikka sen sisällön pohdiskeluun eri puoliltaan on mennyt jo melkein koko ihmisikä.

Rehtorina oli Martti Saraste, joka hahmoltaan muistutti jyhkeää upseerihahmoa. En tiedä mikä hänen sotilasarvonsa mahtoi olla, mutta mannerheimiläinen ryhti ja jämäkkyys ja kova kuri olivat ihanteinaan. Toki koulussa oli veteraaniupseereita opettajina muitakin. mm. voimistelunopettaja, jota kutsuttiin oppilaiden kesken tuttavallisesti ruunaksi. Saksan kielen, nyt jo edesmennyt, opettajamme, Eero Mikkola, lempinimeltään Ökö (linkki), joka opetti myös ranskaa sen valinneille, oli yksi noista selkeästi vasemmistoradikaalien kanssa eri mieltä olevista opettajistamme. Viisaana miehenä hän osasi laittaa persoonansa opetuksen käyttöön ja samalla kuitenkin välttyä ajautumasta avoimeen konfliktiin oppilaiden kanssa. Edes sanakokeissa reputtaneiden saama laiskanläksy, läksynä olleiden sanojen kirjoittaminen virheiden määrän mukainen määrä kertoja, eli ns. Ökölaadi, ei herättänyt kapinointia, vaan koettiin kovana mutta oikeudenmukaisena.

Tämä ei pätenyt uskonnonopettajaan, patavanhoilliseen, Viljo Paavali Pitkäseen. Hän sai tämän tästä ärsytettynä raivokohtauksia tunnilla ja takoi raamatulla, tai joskus koraanilla, opettajanpöytää niin että paukkui ja mylvi samalla niin valtavasti, että sai karskeimmankin radikaalin hiljaiseksi. Minä ajauduin jotenkin erimieliseksi tämän kypäräpapin kanssa ja sain seitsemännen luokan joulutodistukseen uskonnosta nelosen. Tein saman ratkaisun kuin moni muu ennen minua ja kävin eroamassa kirkosta ja pääsin eroon uskonnon arvosanasta.

Arvokeskustelua käytiin päivittäin opettajien kanssa, mutta harvoin se äityi yhtä kiihkeäksi kuin uskontotunneilla. Historian lehtori Börje Åkerfeldt oli intellektimpi ja pystyi argumentoimaan helposti nuoret radikaalit umpikujaan. Hän kyllä yritti parhaansa, mutta ei onnistunut vakuuttamaan innokasta uutta polvea Suomen historian aikaisemmista välttämättömyyksistä ja tehtyjen ratkaisujen oikeutuksesta. Talvisodan henki ei oikein välittynyt. Viisaasti kyllä opettajat eivät juuri sitä yrittäneet tarjotakaan, vaan antautuivat pitkiin maailmankatsomuksellisiin keskusteluihin. Tämä koski varsinkin nuorempaa uskonnonlehtoria, mutta myös suomen kielen lehtorit Pentti Laurio ja Erkki Vasama olivat tässä suhteessa arvostettuja. Parhaan vaikutuksen tekivätkin, näin jälkeenpäin ja kypsyneenä arvioiden, ne opettajat, jotka malttoivat perustella ajatuksiaan ja tekivät opetustyötäänkin ajatellen ja tietoisesti alistumatta kouluhallituksen tavoiteapparaatin välitysmekanismeiksi.

Sanomisen halu ja pohtimisen kiihko oli kova tuon ajan nuorilla. Halusin päästä pitämään aamuhartauden siinä vaiheessa, kun ne oli siirretty pois yhteisestä aulakokoontumisesta keskusradion kautta tapahtuviksi. Tässä oli syynä todennäköisesti se, että luokkaan jääneet kirkosta eronneet saatiin näin vaivihkaisesti taas mukaan aamun hartauteen. Rehtorilta tuli kohtelias mutta tiukka ei pyyntööni aamun puhetuokiosta. Sinnikkäänä käännyin fysiikanlehtorin puoleen. Hän hoiti laitteita aamuisin opettajan huoneessa ja tietämättömänä rehtorin kiellosta päästi minut puhumaan. En enää muista aiheitani tarkkaan, mutta siitä olen varma, että en erityisemmin kunnioittanut kristinuskon perinteitä maailmankatsomuksellisessa pohdiskelussani. Rehtorin kunniaksi on mainittava, että tempustani ei seurannut mitään sen erityisempää. Vain ohi mennen päätäpuisteleva maininta itsepäisyydestä.

Riitaannuin isäni kanssa seitsemännen luokan keväällä niin perusteellisesti, että kävin viimeisen koululuokan kodin ulkopuolelta. Sain vuokrattua asunnon ja raha-asiani jotenkuten hoidetttua, mutta liian aikainen itsenäistyminen kostautui myöhemmin monenlaisina ongelmina ja kypsymisen pitkittymisenä. Ylioppilaaksi kuitenkin selvisin äitini raha-avun ja mm. yllä mainitun historian lehtorin hankkiman kouluruokalan vapaapaikan ansiosta.

Anekdootti Ilmo Kurulta

Tämä ei liity meidän kouluaikoihimme, vaan edelliseen sukupolveen. Kuulin tämän noin viisi vuotta sitten Ilmo Kurulta 35-v. abiturienttitapaamisessamme. Ilmohan on myös vanha lyseolainen, josta en muista kouluaikoina olleeni tietoinen.
Ilmo kertoi, että hänen aikanaan koulussa toimi voimistelunopettaja, joka myös oli innostunut kaikenlaisiin urhonhyppyihin. Erityisen kovasti harjoiteltiin hyppyä ponnistulaudalta "hevosen" yli ilmalennon aikana hevosen keskivaiheilta käsillä lisävauhtia ottaen. Hypyn nimenä oli "laakerihyppy", sillä jos hyppääjällä ei oikein vauhti riittänyt, putosi hän hevosen päälle, eikä lentänyt yli, ja hyppy jatkui loppuun omalla vauhdillaan hyppääjän "omilla laakereilla".

Kanahaukan tarkastus

Voimistelun opettajamme, Raassina, oli hyvin tarkkana, ettei voimistelutunnilla sisäsalissa saanut olla liikaa vaatetusta. Pitkät verkkarihousut olivat kyllä sallittuja, mutta alla ei saanut olla mitään. Siis ei mitään - ei shortseja, ei alushousuja.
Vakiokuviona oli, etta tunnin alussa koripalloa pitelevä jumppamaikkamme komensi pojat riviin ja alkoi sitten kulkea pitkin riviä tarttuen rivakalla otteella vuorollaan kunkin verkkarin vyötäiskuminauhaan venyttäen sitä reilusti eteenpäin. Jos siellä alla ei ollut mitään, seurasi myönteinen nyökkäys ja kannustus: "Hyvä!", mutta jos oli jotain näköestettä, seurasi tiukka komennus pukuhuoneeseen riisumaan ylimääräistä vaatekappaletta.
Rivin alkupään tarkastuksen päästessä käyntiin seurauksen oli yleensä, että puolet tai enemmän rivistä säntäsi jo etukäteen pukuhuoneeseen jäämättä odottamaan tarkastajan saapumista kohdalle.
Liekö tästä vai muusta "jämäkkyydestä" seurausta että jumpan opettajaamme kutsuttiin myös lempinimellä "kanahaukka", josta seurasi myös kysymys: "Tiedättekö minkälainen on kanahaukan talvipuku?" Oikea vastaus oli tietenkin: "pikkutakki ja hiihtohousut ja monot".

Kauhea karttapallo

Biologian lehtori Paula Vuorella alias Hilmalla oli tapana välitunteja valvoessaan olla tarkkana purukumin syönnistä. Jos hän havaitsi jonkun jauhavan, pysähtyi hän rikkojan eteen, ojensi kätensä, jossa oli nenäliina valmiina, ja komensi: "Tuohon noin!", ja purukumi katosi Hiki-Hilman hameen taskuun.
Monet ihmettelivät mahtaako se syödä ne vai mihin se niitä kerää?
Sittemmin olemme kuulleet huhun, että jäämistöstään olisi löytynyt komerosta komea, suuri karttapallo, johon mantereet oli muotoiltu erivärisistä purkkapallosista...

Olipa otsaa

Fysiikan opettajallamme Ilmo Kurulla oli hiusraja jo nuorella iällä alkanut nousta reilusti ylöspäin.
Toinen matematiikan ja fysiikan opettajamme, Jaakko Sorsa, tokaisikin, kun jostain demonstraatiosta ei laitteiden viallisuuden tms. syyn vuoksi tullutkaan tunnilla (taas) mitään: "Onpas jollakin ollut otsaa rikkoa tämäkin".